Ei minun naapuriini

Helsingissä on vuoden alussa laskettu olevan 3400 yksinäistä asunnotonta. Edellinen hallitus, ministeri Jan Vapaavuori etunenässä asetti tavoitteeksi asunnottomuuden poistamisen tai ainakin sen radikaalin vähentämisen. Nämä tavoitteet ovat uhanneet karata käsistä.

Asuntojen järjestäminen asunnottomille on jäänyt Pelastusarmeijan, Diakonissalaitoksen ja Sininauhasäätiön tehtäväksi. Taannoin Hietalahdenkadulle valmistunut asuntola herätti lähialueen asukkaissa suurta vastustusta. Pelättiin alkoholistien aiheuttamaa häiriötä ja kaupunkikuvaan sopimatonta epäesteettisyyttä ja mikä pahinta, läheiselle leikkikentälle jätettyjen huumeneulojen vahingoittavan lapsia. Näiden huolien hälventämiseksi kaupunki on tehnyt asuntolassa tarkastuksen.

Nyt uusi NIMBY-ilmiö, "Not in my neigbourhood" eli ei minun takapihalleni on syntynyt Töölössä niin sanottujen parempien ihmisten asuinalueella Ruusulankadulla. Asuntolan vastustamiseksi kerättiin 1500 allekirjoitusta. Tätä tapahtuu muuallakin Suomessa, mutta asunnottomuus on Helsingissä muuta maata yleisempää.

Toinen esimerkki ihmisten suvaitsemattomuudesta heikompiosaisia kohtaan on Heikki Hurstin ylläpitämän leipäjonon karkottaminen Helsinginkadulta. Joidenkin asukkaiden mielestä epämääräiset, usein humalassa olevat ihmiset alensivat heidän asuntojensa hintoja jopa 20 000 eurolla, eikä viereinen apteekkari katsonut hyvällä asiakkaita karkottavaa epäsiistiä jonoa, jossa oli myös tavallisia köyhiä ihmisiä lapsineen.

Tästä ei voi vetää muuta johtopäätöstä kuin että yhteiskunnan ilmapiiri on entisestään koventunut. On me, hyvinvoivat ja ne, jotka eivät tässä kilpailussa ole menestyneet.